Romanttinen remonttiretki?

Täällä sitä nyt vihdoin ollaan kahdenkeskeisellä Remonttiretkellä tunturien katveessa. Matka Oulusta Kilpijärvelle sujui yllättävän mukavasti, vaikka remonttikuormaa olikin mukana pakettiautollisen ja peräkärryllisen verran.

Matkustusaikaa Oulusta kohteeseen kertyi rapeat kahdeksan tuntia. Siinä ajassa kerkesi kivasti vaihtaa kuulumisia aikuisten kesken. Pitää parisuhdetriviaa ja kysellä vaikeita monivalintatehtäviä. Turhautua, suuttua, mököttää ja sopiakin, kun matkustuskaveri ei tälläkään kertaa sattunut olemaan sitä kaikkein pohdiskelevinta sorttia.

Siinä kun neljättä tuntia pitää vänkärinä dialogia keskenään pystyssä, niin alkaahan se kokeneempaakin keskustelijaa välillä ketuttamaan. Unna kuitenkin pysyi jäävinä koko matkan ja nukkui rennosti pakettiauton jalkatilassa perille saakka. Aivan kuin se olisi tiennyt että ei tämä matka höpöttämällä tai hötkyilemallä lyhene.

Tälle romanttiselle remonttiretkelle (tai niin minä olin sen mielessäni kuvitellut) osallistuivat lisäkseni siis ainoastaan pörrönallen Unna sekä työnjohtaja eli poikakaveri. Lapset jäivät Ouluun viettämään pääsiäistä isovanhempien hellään huomaan.

Jälleen kerran tällaisessa tilanteessa sitä tajuaa kuinka etuoikeutettu on, kun tällainen kahdenkeskinen retki on mahdollista ylipäätänsä järjestää. Iso kiitos vielä tätäkin kautta isovanhemmille, olette korvaamattomia. Hirvittää edes ajatella, kuinka tulemme pärjäämään Kilpisjärvellä kokonaisen vuoden ilman teitä!

Valitettavasti puitteet tälle kahdenkeskeiselle remonttiretkelle eivät kuitenkaan olleet ne kaikkein romanttisimmat. Pitkän matkustuspäivän jälkeen remontti potkaistiin käyntiin heti seuraavan aamuna ja minun henkilökohtaiseksi haasteekseni valikoitui kattojen maalaus. Sitä onkin tässä nyt tahkottu useampi päivä ja taukojumppa jos toinenkin on tullut tarpeeseen. Ei niinkään romanttisessa mielessä, mutta käsilläseisontaa tuli reenattua ennätysmäärät!

Tulevan kämppämme sisustus kaipasi pikaista päivitystä. Kämpän yleisilme lattiasta kattoon oli männynkatkuinen ja pimeä. Pienellä pintaremontilla, kuten kattojen ja kylpuhuoneen maalauksella sekä pikku fixauksella siellä täällä lähdettiin hakemaan valoa ja viihtyisyyttä asumukseen lisää.

Vaikka päivät ovat olleet pitkiä ja töitä on tehty aamusta iltaan, on olo väsynyt mutta samaan aikaan innostunut tulevasta elämänmuutoksesta. Aamulla herätessä täältä tuntureiden keskeltä ei voi kuin hiljaa ihmetellä (massiivisen niska-hartiajumin lisäksi) ikkunoista avatuvaa maisemaa. Toivottavasti siihen ei kerkeä liiaksi vuodessa tottua ja lapsetkin osaisivat nauttia ympäristöstä.

Neljän reissupäivän jälkeen minun on aika palata kotiin lasten luo. Poikakaverini Lapin reissu puolestaan jatkuu vielä työn merkeissä ainakin viikon. Tiedustellessani varovaisesti tulevaa aikataulua, sain vastaukseni tutun ympäripyöreän vastauksen. On se vaan kummallista, että omakotitalon rakentaminen voidaan aikatauluttaa tunnilleen. Mutta kun tunturiin lähdetään pystyttämään liiteriä, niin vastaus kysymykseen "kauanko teille menee?" kuuluu viikosta kahteen? Lapissa on taikaa!

Valehtelisin jos väittäisin, että kotiin ja lasten luo ei olisi jo kova ikävä. Voin vaan kuvitella kuinka ikävä kotiin voi olla vuoden kuluttua? Ensimmäistä kertaa huomaan myös ajattelevani, että mitä sitten jos "kämppä" ei alakaan tuntua kodikkaalta remontista huolimatta? Tai entä jos emme tutustu paikallisiin ihmisiin tai Alviina ei löydä koulusta itselleen ystäviä?

Näihin kysymyksiin saan kuitenkin vastauksen vasta lähietäisyydeltä, kun pakkaan perheeni autoon ja aloitamme elämän Kilpisjärvellä. Ennen sitä on tiedossa varmasti vielä paljon jännitystä, ahdistusta sekä pientä paniikkia tässä kevään mittaan.

Tunturien huisketta ja lumen tuisketta,

Niina