Ruudun takaa
Tässä kirjoituksessa haluan kertoa teille hieman vaikuttajasta ruudun takaa sekä muutamalla sanalla perheestäni ja rakkaasta kodistani Hannuksessa.
Mutta kuka minä oikeasti olen? Mitä minä osaan kertoa itsestäni ikäni, koulutukseni tai perhestatukseni lisäksi? Näihin ajatuksiin ja kysymyksiin huomasin törmääväni uudestaan ja uudestaan tätä kirjoitusta tehdessäni. Ehkä vuosi Lapissa auttaa minua löytämään itseni uudelleen.
Aloitetaan kuitenkin siitä mitä minä tiedän. Osa teistä lukijoista tuntee varmasti minut ja perheeni jo entuudesta. Tietää, että olen reilu 30-vuotias (vaikka muuta yrittäisin väittää) kahden tyttölapsen äiti. Olen myös poikaystäväni tyttöystävä ja avopuoliso.
Lisäksi perheeseeni kuuluu pörröinen suomenlapinkoira Unna. Asun kauniissa, mutta vielä keskeneräisessä hirsitalossa Hannuksessa. Tässäkin asiassa vanha sananlasku ”suutarin lapsella ei ole kenkiä” pitää hyvin paikkaansa. Mieheni on kirvesmies ja yrittäjä. Jälkimmäinen luultavasti on enemmän syy siihen, miksi talomme ulkovuori loistaa edelleen keskeneräisyydellään.
Talomme on siis vanha hirsitalo, jonka ostimme ensimmäisen lapsemme Alviinan synnyttyä 2014. Nykyisen kotimme remontti kesti vuoden, jonka aikana asuimme poikakaverini vanhempien luona Kiimingissä. Näin pääsimme lähemmäksi työmaata Oulusta ja säästimme rahaa remonttivaiheessa minun ollessa hoitovapaalla. Näin jälkeenpäin ajatellessa muutto anoppilaan pelasti myös Alviinan vauvavuoden, koska muutoin olisin ollut todella yksinäinen tämän vuoden aikana.
Asuminen vanhassa talossa on opettanut minulle kärsivällisyyttä. Osa vanhan talon viehtäystä nimittäin on se, että täysin valmista ei taida tulla koskaan. Kunhan ulkovuoriemontti joskus on valmis, on aika alkaa kunnostamaan piharakennuksia. Sitten on tietenkin vielä piha. Ja kun kaikki tämä on saatu tehtyä, niin hyvin todennäköisesti voimme alkaa uusia silikoneja kylpyhuoneeseen. Näin ne pyörät sitten pyörii vuodesta toiseen, kunnes ollan vanhoja ja istuskellaan päivät terassilla kiikkustuolissa.
Isäni matkusti työnsä puolesta paljon ja viimeisinä vuosina maailmankartalla alkoi olla enemmän maita joissa hän oli vieraillut, kuin niitä jotka olivat vielä kokematta. Kuolemaansa edeltävät päivät hän sai kuitenkin viettää rauhallisesti lempipaikassaan, eli kotonaan Oulussa. Hän kerkesi vierailla myös omien vanhempiensa sekä sisarustensa luona tänä aikana. Isäni lempipaikka kotona oli olohuoneen punainen sohva, jossa hän pötkötteli telkkaria katsellen kaukosäädin kädessä.
Tästä samaiselta sohvalta hän sitten myös lähti, se sama kaukosäädin kädessä. Vaikeimpina aikoina kuoleman jälkeen minua lohdutti eniten ajatus siitä, kuinka isäni oli saanut elää hyvää elämää ja nähdä maailmaa. Hän oli myös antanut minulle hyvät eväät, tietenkin äitini kanssa, omaa elämääni varten. Näillä eväillä myös minä haluan uskaltaa elää rohkeasti ja nauttia elämästäni joka ikinen päivä. Uskaltaa elää niin, että kun minusta aika jättää niin omat läheiseni voivat lohduttautua tuolla samaisella ajatuksella elämästäni.
Olen omasta mielestäni aina ollut urheilullinen ja sopusuhtainen nainen, jonka kengän koko on perinteinen 37. Minulla on ruskea tukka jonka haluaisin vaalentaa kesäksi. Pidän itseäni järjestelmällisenä ja koen olevani hyvä organisoimaan asioita. Niin hyvä, että jopa lusikkalaatikossani jokaiselle aterimelle on oma paikkansa. Tykkään siivota, inhoan epäjärjestystä. Poikaystäväni kutsuu sitä pakkomielteeksi.
Ajelen kauppaan tai ystävieni luokse valkoisella farmari Wolksvagenilla. Autoni takaluukku on jäätynyt auki tänä talvena. Se ei kuitenkaan menoa haittaa, koska myös lämmitys hajosi ja huutaa täysillä. Se kompensoi kivasti takaa tulevaa vinkkaa pakkasella. Autoni ei ole temppelini, kehoni on.
Nyt reilu 30-vuotiaana olen aloittanut uuden harrastuksen, joogan. Tämä on tuonut kirjaimellisesti elämäni uusia ulottuvuuksia, kuten päivittäisen päällään seisonta harjoittelun. Tavoitteena on vahvistaa raskauksien heikentämään kehoani kokonaisvaltaisesti sekä oppia seisomaan käsillä ilman tukea tulevan vuoden aikana.
En ole koskaan ollut liian hyvä koulussa. Lempiaineitani olivat kuvaamataito
sekä liikunta ja niissä olin hyvä. Näistä aineista ei kuitenkaan ollut
kovinkaan paljon apua sitten ylioppilaskirjoituksissa. Jouduin kertaamaan
matematiikan ja kompastelin useaan otteeseen etenemisessä ruotsin kielessä. Lopulta lakki kuitenkin irtosi hampaita purren ja äitini
itki ilosta ylioppilaskirjoituksissa, silkasta ihmetyksestä.
Olen pelannut jääkiekkoa, ringetteä, pesäpalloa ja harrastanut uintia sekä
telinevoimistelua pienenä. Lajeista omaksi valikoitui kuitenkin jääkiekko,
jota harrastin aina lukioikään saakka. Olin maalivahti ja joukkueemme
kapteeni, kunnes tämä erikoinen yhtälö kiellettiin ylemmissä sarjoissa.
Sittemmin jatkoin uraani vain maalivahtina.
Ammatiltani olen sisutusneuvoja sekä restonomi. Sisutusneuvojan töitä olen tehnyt valmistumiseni jälkeen lähinnä harrastuksena ja sivutoimisesti. Restonomiopinnot aloitin jäädessäni äitiyslomalle ensimmäiseltä lapselta Alviinalta ja opiskelin vauva-ajan sekä myöhemmin työn ohella tutkinnon loppuun. Valmistuessani Restonomiksi odotin kuitenkin jo toista lastani Oliviaa. Sillä tiellä tässä sittemmin ollaan, Olivian täyttäessa kesällä 2 vuotta. Kauheaa tunkua kun ravitsemis- ja matkailun työtehtäviin ei valitettavasti vallitsevassa maailmantilanteessa ole. Toisaalta olen onnellisessa asemassa kun olen voinut olla myös toisen tyttäereni kanssa kotona rauhassa ensimmäiset vuodet.
Siinäpä ne ulkoiset ominaisuudet ja saavutukset sitten tulivatkin kaikessa kauneudessaan. Toivottavasti vuoden päästä osaan kertoa itsestäni taas paljon lisää, kun olen saanut asua ja kokea vuoden kaamoksessa ja pakkasessa sekä sääskien syöttinä Kilpisjärvellä. Loskan loisketta ja auringon paistetta kevääseen kaikille,
Niina
Kommentit
Lähetä kommentti